 Aikamme yleiseen eetokseen tuntuu olevan sisäänrakennettuna ajatus siitä, että on mahdotonta elää seksuaalisesti puhtaana. On esimerkiksi yleistä ajatella, että ihmisen on mahdotonta elää ilman masturbointia. Freudilaista filosofiaa soveltaen saatetaan ajatella, että jos seksuaalisuutta ei "päästetä ulos" säännöllisesti esimerkiksi masturboinnin kautta, kasautuu se lopulta hallitsemattomaksi paineeksi ja saattaa purkautua jotenkin pahemmin, esimerkiksi pettämisenä tai pornografian katseluna. Tällöin säännöllinen masturbointi voidaan hyväksyä ikään kuin "pienempänä pahana" välttää isompia seksuaalisia lankeemuksia. Lisäksi yleisesti ajatellaan, että normaaliin seksuaalisuuden toteuttamiseen kuuluvat välttämättä ehkäisymenetelmät ja oikeus aborttiin. Ajatellaan, että ilman ehkäisyä ja aborttimahdollisuutta yhteiskunta ei yksinkertaisesti voi selvitä. Nämä ajatukset eivät ole vieraita myöskään kristillisissä piireissä. Kun olen keskustellut katolisesta seksuaalietiikasta erilaisten kristittyjen kanssa, olen ollut havaitsevinani, että sitä pidetään kauniina ja tavoiteltavana, mutta käytännössä mahdottomana. Monesti ajatellaan, että pidättäytyminen on mahdoton tapa hallita syntyvyyttä vaikeissa tilanteissa. Lisäksi ajatellaan, ettei pidättäytyminen voi rakentaa parisuhdetta. Pikemminkin ajatellaan, että selibaatti on ensimmäinen askel kohti parisuhteen latistumista ja erilleen ajautumista. Myös avioeron jälkeiseen uuteen liittoon suhtaudutaan hyväksyvästi, koska ajatellaan, että yksin eläminen saattaisi johtaa suurempiin synteihin. Tässäkin vaikuttaa olevan usein taustalla "pienemmän pahan" valitsemisen logiikka. On kuitenkin yksi ihmisryhmä, jolle kristillisissä piireissäkin uskalletaan suositella selibaattia ja täydellisen seksuaalisen puhtauden tavoittelua. Tarkoitan homoseksuaaleja. Homoseksuaaleilta vaaditaan täydellistä seksuaalista puhtautta tai muuten heidät erotetaan seurakunnan yhteydestä. (Tässä yksi koskettava tarina Sebastian Tynkkyseltä. Tässä blogi, jossa Patrik Tiainen avaa omaa prosessiaan.) Samaan aikaan kun heteroseksuaalit voivat toteuttaa seksuaalisuuttaan melko vapaasti ohi elämälle avoimen elinikäisen avioyhteyden ilman, että sitä pidetään synnissä elämisenä (vrt. avosuhteessa eläminen; uusi avioliitto, jos edellinen puoliso on yhä elossa tai keinotekoinen ehkäisy) suhtaudutaan homoseksuaalisiin taipumuksiin ja tekoihin paljon tiukemmin. On siis olemassa kaksoisstandardi. Ja tämä on epäjohdonmukaista. Niinpä kristillisissä seurakunnissa on vaiettu niistä seksuaalisuuden kysymyksistä ja haasteista, jotka ovat sisäisiä. Homoseksuaaleista on helpompaa puhua, koska ongelma on ulkoistettu (ainakin toistaiseksi). Aina on helpompaa tuomita toisten synnit. Niinpä on kehittynyt kulttuuri, jossa homoseksuaaleista teoista puhutaan tulikiven katkuisesti, mutta muista seksuaalisuuden alueen synneistä myötätuntoisesti etsien yhdessä helpompaa tietä. Täytyy myöntää, että luterilaisena omaksumani ihmiskuva oli toivoton. Ehkä tämä oli vain oma kokemukseni tai ehkä se on laajemmin protestanttien kristittyjen kokemus, joka mielletään realismiksi. En tiedä. Monesti kuitenkin ajatellaan, että kristityn elämä on pelkkää synnissä rämpimistä. Uskotaan, että Jeesus toi pelastuksen synnistä, mutta tämä on totta vain taivaan torilla, jossa kristityn status muuttuu syntisestä vanhurskaaksi. Vanhurskauttaminen (ja samalla pelastuminen) ovat näin ollen tämän elämän konkretiasta irrallisia abstrakteja asioita. Ihminen ei muutu yhtään pyhemmäksi. Pyhittyminen on mahdotonta. Sanoma on päinvastoin: tulet koko ajan vain syntisemmäksi. Jos pyhä elämä nähdään mahdottomana, on luonnollista, että myös seksuaalisuuden suhteen täydellisen puhtauden tavoittelu ei vaikuta mielekkäältä. Monesti sanotaan, että tekosyntien karsiminen on yhtä mielekästä kuin kivien kerääminen pellolta, jonka alla on peruskallio: vaikka saisit osan kivistä pois, peruskallio ei silti lähde mihinkään. Näin ollen syntisyyden kanssa on vain opittava elämään, vaikka sitä ei saa (ehkä) hyväksyä. Pyhittymistä vähätellään tai siitä ei puhuta ollenkaan. Tai (mikä pahinta) se nähdään jopa vaarallisena omavanhurskautena. Protestanttinen ratkaisu on monesti: meistä ei tarvitsekaan tulla pyhempiä. Kristus antaa meille pyhyytensä. Se on kaikki. Muuta pyhyyttä ei olekaan, varsinkaan mitään omaamme. Katolinen ihmiskuva on toiveikkaampi ja optimistisempi (ks. esim tämä isä Oskarin video: Kiusaus ja Jumalan voima). Sen radikaali sanoma on, että pyhittyminen on mahdollista! Synnin välttäminen on mahdollista! Seksuaalinen puhtaus on mahdollista! Jumalan armon avulla, jota kirkko välittää mm. sakramenttien kautta, on mahdollista edetä pyhyyden tietä jopa niin, että tämän elämän jälkeen voidaan välttää kiirastuli ja tulla täysin puhtaiksi. Ilman Jumalan armoa tämä ei toki ole mahdollista, sillä Raamattu sanoo, että taivasten valtakuntaan pääseminen on vaikeaa, mutta Jumalalle kaikki mahdollista. Ehkä tästä johtuen katolinen seksuaalietiikka uskaltaakin pitää kiinni Raamatun ihanteista. Katolinen seksuaalietiikka uskaltaa sanoa avioeron jälkeisen uuden liiton synniksi, ehkäisyn luomisjärjestyksen rikkomiseksi ja muut seksuaalisuuden muodot luonnottomiksi. Kristillinen elämä voi olla yliluonnollista, mutta niin on Jumalan armokin! Ja armo on todellinen voima, joka mahdollistaa yliluonnollisen elämän, ei välttämättä heti, mutta vähitellen, kun edetään rukouksen ja nöyryyden hengessä. Minusta protestanttisuuden ongelma on usein siinä, ettei tätä enää uskota. Ihanteista on luovuttu, koska ne ovat vaikeita. On lähdetty etsimään helpompaa tietä, jota olisi mukavampi kulkea. Mutta on vain yksi tie. On vain ristin tie. Se on itsensä kuolettamisen tie himoineen ja haluineen. Se on itsensä antavan rakkauden tie. Tuolla tiellä kulkeminen on kaikille yhtä vaikeaa: homoille ja heteroille, eikä siinä ole kaksoistandardeja. Mutta se on mahdollista - Jumalan avulla. Lisäksi se on ainoa tie kestävään onnellisuuteen, sillä vain Jumalan yhteydessä ihminen voi olla todella onnellinen. Tätä varten on olemassa katolinen kirkko, jossa on yliluonnollisella tavalla läsnä koko Kristuksen täyteys. Kirkko jakaa pyhittävää armoa sakramenttien kautta ja ohjaa kristittyjä vaeltamaan kohti Jumalaa. Esimerkiksi oma pappi mentorina, säännöllinen ripittäytyminen ja eukaristia ovat valtavia ja voimallisia aarteita, jotka välittävät armoa, joka on todellista. Tiedän koska olen kokenut tämän. 
1 Comment
 Aborttikeskustelu on usein tulenarkaa ja hedelmätöntä. Pro-life näkökulmasta aborttiin osallistuneet henkilöt tuomitaan usein pahuuden ruumiillistumiksi. Pro-choice (=aborttioikeuden kannattajat) näkökulmasta taas aborttia vastustavat henkilöt leimataan usein naisten ihmisoikeuksien sortajiksi, jotka eivät ymmärrä, ettei etiikka ole aina mustavalkoista. En itse hyväksy aborttia missään tilanteessa ja olen avoimesti kieltäytynyt omassa ammatinharjoittamisessani kirjoittamasta aborttilähetteitä tai määräämästä potentiaalisesti abortoivia hormonaalisia ehkäisyvalmisteita. Haluan silti keskustella niiden kanssa, jotka ajattelevat toisin. Olen siksi yrittänyt ymmärtää myös pro-choice näkökulmaa. Enkä sano tätä ylpeillen, sillä minulla on paljon kasvettavaa etiikkaan liittyen. Eräs pro-choice ajattelutavan taustalla oleva käsitys vaikuttaisi liittyvän evoluutioteoriaan ja sen soveltamiseen käytäntöön. Evoluutio tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että eliölajit kehittyvät luonnonvalinnan ja kilpailun seurauksena. Huonot ominaisuudet, perimät ja yksilöt eivät pärjää kilpailussa, joten nämä ominaisuudet karsiutuvat. Hyvät ominaisuudet, perimät ja yksilöt taas pärjäävät, ja siksi ne saavuttavat kilpailuedun, mikä johtaa näiden ominaisuuksien jalostumiseen eliölajissa. Jos ihmisen kehittymistä kohdussa tarkastellaan evoluution ja luonnonvalinnan näkökulmasta, voidaan sanoa, että usein sairaat ja vaikeasti vammaiset lapset menehtyvät jo kohdussa. Suurin osa - yli 50% - keskenmenoista johtuu sikiön sairauksista, mm. kromosomipoikkeavuuksista. Luonnonvalinta on armotonta: sairaat pärjäävät heikommin. Joskus keskenmenoon viitataankin sanomalla: "Luontoäiti hoitaa ne yksilöt, joiden elämä tulisi olemaan yhtä kärsimystä." Tavallaan tämä voi olla myös lohduttava ajatus keskenmenon saaneelle. Keskenmenon saanut saattaa ajatella: "Eloon jääminen olisi merkinnyt pelkkää kärsimystä, joten on hyvä, että hän pääsi parempaan paikkaan." Kärsimyksen näkökulmasta luontoäiti ja luonnonvalinta voidaan tällöin nähdä myös armollisina. Tai no... se riippuu toki siitä, miten kuolemaan suhtaudutaan. Evoluution ymmärtäminen on saanut ihmiset ajattelemaan, voisivatko he itse puuttua evoluutioon. Voisiko ihmisrotua alkaa jalostaa paremmaksi, terveemmäksi ja menestyvämmäksi? Eugeniikka tarkoittaa juuri tätä: ihmisrodun jalostamista. Eugeniikan kehitti Sir Francis Galton (1822-1911). Käytännössä eugeniikka tarkoittaa ominaisuuksiltaan parhaimpina pidettyjen ihmisten lisääntymisen rohkaisemista ja huonoimpina pidettyjen ihmisten lisääntymisen rajoittamista tai estämistä. Toisessa maailmansodassa kaasukammiot rakennettiin mm. eugeniikan tavoitteiden saavuttamiseksi. Vaikka aborttipäätökseen vaikuttavat monet eri tekijät, liittyy aborttiin varmasti aina ajatus siitä, että kohdussa siinneen ihmislapsen kannalta kuolema olisi parempi vaihtoehto kuin elämä. Jos lapsi on ei-toivottu, saatetaan ajatella, ettei hän saisi lapsuudessa riittävästi rakkautta ja huolenpitoa, ja siksi raskaus olisi parempi keskeyttää heti alkujaan kuin odottaa kasvaako lapsesta rikollista. Oikeuden syntyä toivottuna nähdään tällöin vaikuttavan siihen, onko lapsella oikeutta omaan elämäänsä. Tietyllä tavalla eugeniikka on läsnä tällaisessa ajattelussa: Jos kasvava ihminen ei saa riittävän hyviä edellytyksiä elämälleen, on hänen parempi kuolla. Jos ihmisestä on yhteiskunnassa enemmän haittaa kuin hyötyä, ei hänen elämällään ole arvoa. Vain terveillä ja toivotuilla on oikeus elämään. Mutta onko abortti luontoäidin auttaista? Tekeekö luontoäiti virheen, jos vaikeasti vammaisen lapsen elämä ei pääty keskenmenoon? Tuleeko luontoäitiä tällöin auttaa, jotta ihmissuku jalostuisi terveemmäksi? Suomen terveydenhuollossa sikiöseulontojen tavoite ei ole eugeniikka, siis vaikeasti vammaisten lasten tunnistaminen ja eliminoiminen abortoimalla. Tiedän tämän isänä, jonka lapsella todettiin rakenneultraäänitutkimuksessa vaikea sairaus, jota voitiin hoitaa ja lapsi jäi eloon! Silti eugeniikka langettaa varjon myös Suomen sikiöseulontojen ylle. Moni ajatteleekin: "Jos seulonnoissa ilmenee jotakin vakavaa, voidaan raskaus päättää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan." Kukapa toivoisi vammaista lasta? Enollani oli Downin syndrooma. Kun monella vanhemmalla pikkulapsivaihe kestää vain muutaman vuoden, merkitsi vammaisen lapsen saaminen isoäidilleni sitä, että hän oli pienen lapsen äiti eläkeikään saakka ja vielä pidemmällekin. Enoni on jo menehtynyt, mutta muistan hänet aina iloisena ja hyväntuulisena aikuisena lapsena. Hän jakoi ympärilleen toivoa ja hyvyyttä. Hänen elämänsä oli merkityksellinen monen ihmisen kannalta. Ei se toki ollut vailla kärsimystä hänelle itselleen, eikä varmasti isovanhemmilleni. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuvassa lääkärisarjassa Charité todetaan: "Lääketieteen perusta on rakkaus." Ajattelen, että rakkaus ohjaa suojelemaan elämää ja jokaisen ihmisen ihmisarvoa. Rakkaus pakottaa auttamaan, vaikka potilas olisi hyvin vakavasti sairas, eikä hänellä olisi paljoa mahdollisuuksia. Todelliseen rakkauteen ei kuulu delete-nappulaa, vaan ehdoton auttaminen loppuun saakka. Miksi? Koska täydellisintä rakkautta on se rakkaus, joka antaa jopa henkensä lähimmäisensä edestä. Joskus luontoäiti voi olla kova ja armoton heikoimpia kohtaan. Todellista ihmissuvun jalostumista ei ole kuitenkaan se, että myös me muutumme koviksi ja armottomiksi pienimpiä, heikoimpia ja sairaimpia kohtaan. Todellista ihmisyyden jalostumista on sen sijaan se, että Kristus saisi kasvaa meissä. Vain Kristuksen kautta voimme alkaa rakastaa kuin hän.   Kuka kristitty opettaja on paneutunut eniten seksuaalietiikkaan nykyaikana? Voimme löytää lukuisia erinomaisia seksuaalietiikkaa käsitteleviä kirjoja, luentoja, raamattutunteja, seminaareja ja niin edelleen. Mielestäni yksi opettaja nousee kuitenkin ylitse muiden, jos arviointikriteereinä ovat opetusten määrä, viisaus ja vaikutus maailmassa. Tuo nimi on paavi Johannes Paavali II. Kuka on paavi Johannes Paavali II? Hän on Karol Józef Wojtyła, puolalainen teologi, joka oli katolisen kirkon paavina vuodesta 1978 aina kuolemaansa asti 2.4.2005. Wojtyła syntyi 18.5.1920 hartaaseen katoliseen perheeseen. Lapsena hän kävi messussa joka päivä. Hän harrasti urheilua ja näytelmiä. Lahjakkuutta löytyi myös kieliin ja aikuisena hän osasikin peräti kolmeatoista eri kieltä. Kymmenen vuotiaana Wojtyłasta tuli kuoripoika eli papin avustaja messuun. Toisen maailmansodan aikana reilu parikymppinen Wojtyła määrättiin kivilouhimolle töihin. Iltaisin hän opiskeli salaa ja harrasti teatteria. Lisäksi Wojtyła oli jo lapsesta asti ollut tekemisissä juutalaisten kanssa ja hänen kerrotaan kuljettaneen salaa lukuisia juutalaisia pois keskitysleireiltä toisen maailmansodan aikana. Wojtyła opiskeli teologiaa toisen maailmansodan aikana ja hänet vihittiin papiksi sodan päätyttyä 1.11.1946. Kommunistisessa Puolassa papin työ ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä pappeja oli viety vankilaan ja yhteiskuntaa pyrittiin riisumaan kristinuskosta. Vuonna 1953 Wojtyłasta tuli moraaliteologian ja sosiaalietiikan professori Krakovan pappisseminaariin. Köyhät olivat aina lähellä Wojtyłan sydäntä ja pappina hän antoi palkastaan puolet köyhien tukemiseen sekä pukeutui vaatimattomasti kuluneisiin vaatteisiin. Vuonna 1958 Wojtyłasta tuli Krakovan piispa. Piispana Wojtyłan vaatimattomuudesta kertoi se, että hän ajeli polkupyörällä paikasta toiseen - ei autolla - ja lahjoitti koko piispan palkkansa muille. Vuonna 1963 Wojtyłasta tuli Krakovan arkkipiispa ja vuonna 1967 paavi Paavali VI nimitti Wojtyłan kardinaaliksi. Kun paavi Johannes Paavali I menehtyi äkillisesti ehdittyään olla paavina vain 33 päivää, valittiin Wojtyła konklaavissa uudeksi paaviksi vuonna 1978. Wojtyła otti paavin nimekseen Johannes Paavali II. Hänet voidaan muistaa hyvin monista asioista, mutta ehkä suurelle yleisölle on jäänyt mieleen se, miten hän hoiti tehtävänsä loppuun saakka Parkinsonin taudin aiheuttamasta ruumiillisesta heikkoudesta huolimatta. Lisäksi paavi Johannes Paavali II yritettiin murhata useaan otteeseen. Häntä ammuttiin vuonna 1981 ja puukotettiin vuonna 1982. Paavi Johannes Paavali II julistettiin autuaaksi vuonna 2011 ja pyhimykseksi vuonna 2014. Autuaaksi julistamisessa merkittävä asia oli paavin kuolemanjälkeinen ihme, jossa eräs ranskalainen nunna oli parantunut jo Kristuksen luokse siirtyneen Johannes Paavali II:n esirukouksien avulla Parkinsonin taudista. Johannes Paavali II:a on lisäksi kutsuttu lisänimellä Suuri, jota on aiemmin käytetty vain kolmesta muusta paavista. Yhteiskunnallisia meriittejä on mm. Time-lehden valinta vuoden mieheksi vuonna 1994. Vuosina 1979-1984 paavi Johannes Paavali II piti Pietarinaukiolla yhteensä 129 keskiviikko-puhetta/ raamattutuntia, jotka käsittelivät ruumista Jumalan kuvana. Myöhemmin näitä opetuksia on nimitetty Ruumiin teologiaksi (The Theology of the Body). Erinomaisen suomenkielisen johdannon Ruumiin teologiaan on kirjoittanut Jason Lepojärvi, Ruumis Jumalan kuvana - Johdatus Johannes Paavali II:n ruumiin teologiaan. Tarkoitukseni on nyt aloittaa blogisarja, jossa käsittelen ruumiin teologiaa paavi Johannes Paavali II:n innoittamana. Yritän nostaa esille mielenkiintoisia pointteja ihmisruumiista Jumalan kuvana Johannes Paavalin II:n keskiviikko-puheiden pohjalta. Tarkoitukseni ei ole yrittääkään tuoda esille kaikkea, mitä Johannes Paavali II opetti, ja toivon, että mahdollisimman moni lukija voisikin ryhtyä tutkimaan paavin alkuperäisiä opetuksia. Yritän myös pohtia ja soveltaa paavin opetuksia aikamme kontekstiin, jonka kuva ihmisyydestä ja seksuaalisuudesta on usein hyvin toisenlainen kuin perinteinen kristillinen ihmiskuva. Lopuksi vielä muutama ajatus siitä, miksi paavi Johannes Paavali II:n ajatuksiin kannattaisi minun mielestäni pyrkiä perehtymään, vaikka se voisikin olla aluksi vaikeaa. Ensiksikin paavi on katolisen uskon mukaan Pietarin viran seuraaja. Jeesus antoi taivasten valtakunnan avaimet apostoli Pietarille, mikä merkitsi ylintä auktoriteettia kirkossa. Pietari oli siis ensimmäinen paavi. Eikä kyseessä ollut vain yhdelle ihmiselle annettu tehtävä, vaan virka tai istuin. Lisäksi Jeesus lupasi, etteivät tuonelan portit voita tälle Pietarille (tai Pietarin istuimelle), rakennettua kirkkoa. Näin ollen paavi Johannes Paavali II:n opetukset ovat merkittäviä, sillä hän opettaa Pietarin seuraajan auktoriteetilla osallisena siitä armolahjasta, jonka Jeesus luovutti Pietarille. Ja vaikka tähän ei protestanttina uskoisikaan, olisi silti varmasti kiinnostavaa katsoa, mitä tällaisella auktoriteetilla on sanottavaa. Toiseksi paavi Johannes Paavali II:n ruumiin teologia on herättänyt voimakasta maailmanlaajaa vastustusta. Monet protestantit ovat halunneet ilmaista irtioton "paavin hapatukseen". Myös monille katolilaisille ruumiin teologiaa ei ole ollut helppoa ottaa vastaan. Silti paavi Johannes Paavali II:n opetukset seksuaalisuudesta eivät ole mitään sen kummempaa kuin kirkon vuosituhantisen seksuaalietiikan opettamista ja soveltamista tähän päivään. Paavin juna puksuttaa yhä samoilla raiteilla kuin 2000 vuotta sitten, kun Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa." Paavi Johannes Paavali II:n opetusten radikaalius on suhteessa nykyiseen sekularisoituneeseen yhteiskuntaan, ei suhteessa Kristuksen kirkkoon ja sen historiaan. Kolmanneksi on mielenkiintoista tarkastella paavi Johannes Paavali II:n positiivista vaikutusta maailmassa. Puolassa Johannes Paavali II elää yhä näkyvästi kuvien ja patsaiden kautta (Lue esimerkiksi Joonan ja Eemilin pyhiinvaellusmatkasta Puolaan täältä.) Maailmalla hänen ruumiin teologiansa elää ja inspiroi edelleen monissa pro-life järjestöissä ja julkaisuissa. Paavin raamatullisuus ja johdonmukaisuus ovat rohkaisseet varmasti monia elämään kristillisten arvojen mukaan maailmassa, joka erkanee aina vain kauemmaksi perinteisestä kristillisestä seksuaalietiikasta. Lisäksi monet ovat kääntyneet katoliseen uskoon ja maailmankuvaan juuri ruumiin teologian kautta. Seuraavissa artikkeleissa hyppäämme 70 - 80 -lukujen vaihteen Pietarinaukiolle pohtimaan, mitä sanottavaa paavi Johannes Paavali II:lla on tähän päivään. Tervetuloa mukaan!   Leimaaminen on retorinen keino lytätä toisen sanoma osallistumatta varsinaisesti itse keskusteluun. Leimaaminen ei ole kuitenkaan totuuteen pyrkivää argumentaatiota, vaan oikeastaan argumentaation välttämistä. Siinä pyritään voittamaan yleisö puolelleen leimakirveen, ei asiallisen kritiikin avulla. Tässä kirjoituksessani pohdin lyhyesti, millaisia leimoja usein viljellään, kun puhutaan ehkäisyn etiikasta. Enkä halua väittää, että olisin itse virheetön. Sen sijaan haluan tunnistaa omia ehkä tiedostamattanikin käyttämiä leimoja ja pyrkiä parantamaan kirjoitustyyliäni kohti neutraalimpaa ja asiallisempaa ilmaisutapaa. Yksi yleisimmistä leimoista on naisvihamielisyys. Jos puhuu ehkäisystä tai abortista kriittiseen sävyyn, se leimataan usein naisvihamieliseksi. Asia vain pahenee, jos puhuja on mies. Yleinen ajatus on, että miehillä ei tulisi olla mitään sanavaltaa aborttiin tai ehkäisyyn, sillä sehän on yksinomaan naisten asia. Tämä ei ole kuitenkaan totta. (Tässä hyvä miespuheenvuoro: Abortti koskettaa myös meitä miehiä, Jason Lepojärvi.) Lapsella on aina sekä isä että äiti. Tämä pätee yhtä lailla vastasyntyneeseen lapseen kuin hedelmöittyneeseen munasoluun. Vaikka lapsi kasvaakin ensimmäiset yhdeksän kuukauttaan äidin sisällä, ei tästä seuraa, etteikö isällä tulisi olla mitään oikeutta lapseensa tuona aikana. Ja toisaalta, jos mies tai nainen haluaa puolustaa sitä lasta, jonka isä tai äiti hän on, ei se ole mies- eikä naisvihamielistä. Se on pikemminkin vastuullista vanhemmuutta. Ehkä edellä sanottu hahmottuu paremmin esimerkin kautta. Mitä ajattelet: Kavensiko orjien ihmisoikeuksien puolustaminen valkoisten ihmisoikeuksia? Oliko se vihamielistä valkoisia kohtaan? Entä jos sen vuoksi valkoisten oli jaettava elinalueensa vapautettujen orjien kanssa ja tehtävä muitakin aineellisia uhrauksia? Entä jos vapautettujen orjien oli vaikea sopeutua yhteiskuntaan ja esimerkiksi rikollisuus olisi lisääntynyt? Voi olla, että orjien vapauttaminen lisäsi valkoisten kärsimystä, mutta kukaan ei todennäköisesti silti kyseenalaistaisi sitä, että orjuuden lopettaminen lisäsi oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Toisena esimerkkinä voitaisiin ottaa kehitysvammaiset: Onko kehitysvammaisten kohdunsisäisten ihmisoikeuksien puolustaminen terveiden ihmisoikeuksien kaventamista? Onko se vihamielistä terveitä kohtaan? Entä jos tästä seuraisi vaivaa ja kärsimystä terveille esimerkiksi haastavan vanhemmuuden tai kehitysvammalaitosten myötä? Taas voidaan sanoa, että toki terveiden kärsimys voisi lisääntyä, jos kehitysvammaisuus ei olisi laillisesti hyväksyttävä syy esimerkiksi tehdä aborttia. Toisaalta yhteiskunta astuisi silti askeleen kohti oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvon tasavertaisuutta, kuten orjien tapauksessa, jos se alkaisi puolustaa kehitysvammaisten ihmisarvoa, eikä antaisi lupaa abortoida kehitysvammaisia lapsia sen vuoksi, etteivät he ole terveitä. Samalla analogialla voidaan todeta, ettei syntymättömien lasten ihmisoikeuksien puolustaminen ole naisten ihmisoikeuksien polkemista, eikä naisvihamielistä, vaikka raskaudesta seuraakin monenlaista kärsimystä äideille ja myöhemmin myös iseille, mikäli he kantavat vastuunsa lastenhoidosta, lasten kasvattamisesta ja perheensä elättämisestä. Sen sijaan olisi todellisesti naisvihamielistä, jos pienten tyttölasten oikeutta omaan elämäänsä ei saisi puolustaa silloin, kun he ovat kaikkein hauraimmillaan ihmiselämän alussa. Toinen naisvihamielisyyteen läheisesti liittyvä leima on patriarkalismi. Taustalla on nähdäkseni feminismin vääristyminen äärimmäisyyksiin. Feminismissä itsessään on erittäin paljon hyvää. On totta, että miehet eivät ole osanneet kunnioittaa ja rakastaa naisia, kuten he olisivat ansainneet. Sen sijaan he ovat kohdelleen naisia vahvemman oikeudella sovinistisesti alistaen ja sortaen. Miehet voivat olla todellisia sikoja! On oikeudenmukaista, että yhteiskunnassamme on alettu puolustaa naisten ja miesten tasa-arvoa. Tässä mielessä yhteiskuntamme on kehittynyt kohti oikeudenmukaisempaa, parempaa ja kristillisempää maailmaa. Vääristyneen feminismin myötä ehkäisy ja abortti on kuitenkin yhteiskunnassamme tituleerattu naisten ihmisoikeuksiksi. Tällöin feminismi ei enää edistä aitoa tasa-arvoa, vaan polkee sitä. Lisäksi tämän haastaminen on vaikeaa, sillä kukapa ei haluaisi puolustaa naisten ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa! Patriarkaalisen sovinistin leima onkin tehokas tapa vaientaa keskustelu, sillä kukapa haluaisi olla sovinisti naistenvihaaja! Ei ainakaan kukaan sellainen mies, joka arvostaa ja kunnioittaa naisia. Siksi on usein helpompaa vaieta ehkäisystä ja abortista sekä liittyä valtavirran ehkäisy- ja aborttimyönteiseen ääneen kuin suhtautua näihin kriittisesti. Patriarkalismin leima ei ole kuitenkaan totta. Mies voi jumaloida naista yli kaiken ja uhrata jopa henkensä hänen vuokseen ja olla samalla ehkäisy- ja aborttikielteinen. Samaan aikaan voi olla sekä herrasmies että vastustaa ehkäisyä ja aborttia. Eivät nämä ole mitenkään ristiriidassa keskenään tai toisensa poissulkevia arvoja. Itseasiassa juuri päinvastoin. Keinotekoinen ehkäisy on nimittäin haitallista naisten terveydelle (ks. kirjani kappale ehkäisyn terveyshaitoista). Toiseksi keinotekoinen ehkäisy ei ole täysin luotettava keino estää raskauden alkamista. Jos raskaus ei olisi syystä taikka toisesta toivottu (esimerkiksi naisen sairauden takia), ei keinotekoinen ehkäisy ole vastuullinen tapa välttää raskautta. Tällöin ainoa vastuullinen tapa välttää raskautta on pidättäytyminen seksistä. Kolmanneksi keinotekoinen ehkäisy surmaa ihmisalkioita - myös tyttöalkioita - kohdun sisällä. Kuka herrasmies ottaisi nämä kolme riskiä, kun kyse on hänen rakkaasta vaimostaan sekä heidän yhteisistä lapsistaan? Tuskin kukaan. Seksuaalinen pidättäytyminen ja itsensä kieltäminen vaimonsa sekä perheensä edun takia olisikin mielestäni paljon herrasmiesmäisempi ratkaisu, jos lapsia ei toivota. Se kunnioittaisi aidosti ja vastuullisesti naiseutta sekä kohdunsisäistä ihmiselämää.   Arvoisa Anssi Simojoki, haluaisin kirjoittaa Sinulle lyhyen vastineen LHPK:n vuosikirjassa 2018 kirjoittamaasi artikkeliin Lisääntykää ja täyttäkää maa (s. 85-96). Pyydänkin näin julkisesti, että tarttuisit haasteeseen ja voisimme käydä pienen julkisen (mutta leikkimielisen) debatin (kummallakin esim. 2 puheenvuoroa ja loppusanat) liittyen ehkäisyn etiikkaan, josta olet julkisesti opettanut. Miksi ryhtyisit tähän haasteeseen? Olet antanut LHPK:n opetusviranhaltijan julkisen äänen kysymykseen raskaudenehkäisystä ja toivon, että voisit rohkeasti myös puolustaa näkemyksiäsi tällaista "katolista rigoristia" vastaan. :) Ajattelen nimittäin, että katolinen, kirkon historiallinen käsitys raskaudenehkäisystä on raamatullinen oppi, jota meidän tulisi seurata yhtä uskollisesti kuin seuraamme muitakin kysymyksiä, kuten vaikka kysymystä paimenviran sukupuolisidonnaisuudesta miehille. Välillämme on siis pieni ristiriita sen suhteen, mitä uskomme Raamatun opettavan seksuaalisuudesta. Haluan antaa Sinulle ensin kiitosta, sillä artikkelissasi on paljon ansiokasta ja hyvää! Kuvaat artikkelissasi havainnollisesti yhteiskuntamme lapsivastaisuuden kasvua ja sitä, kuinka väestöräjähdykseen liittyvät pelot ovat usein hieman suhteettomia varsinkin, kun niitä esittävät hyvinvoinnin huipulla kylpevät vauraat länsimaalaiset, joiden omaisuudesta riittäisi monelle Afrikan perheelle loppuelämän elanto. Lienet oikeassa myös siinä, että Afrikan todennäköisempi ongelma on korruptio kuin runsaslapsiset perheet. Kirjoitat, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, mihin liittyy oleellisesti myös sukupuolisuus sekä miehen ja naisen välinen komplementaarinen avioliitto ja se, että "avioliittoon kuuluu olennaisesti lisääntyminen." Vastaa aamenta! Olemme varmasti samaa mieltä myös siitä, että ihminen voi joko kirkastaa ruumiissaan Jumalan kuvallisuutta tai sitten edustaa sitä vääristyneesti. Puhut tähän liittyen luonnonvastaisuuksista ja erilaisista perversioista. Otat myös hienosti esille seurakunnan ja Kristus-sulhasen suhteen sekä Karitsan häät, joita jo maanpäällisen avioliiton on tarkoitus heijastaa. Erityisesti pidin näistä lauseistasi: "Jumalan persoonallinen rakkaus ihmiseen on tulista, pyhää, ylevää, sanoinkuvaamattoman voimaperäistä, ruumiillista yhdistymistä Jumalan kanssa hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa" ja "Rakkauteen sopii sama kuin purjehtimiseenkin: ollaan perillä onnen tilassa heti, kun vene on irronnut laiturista." Olen samaa mieltä, että rakkaus ei varsinaisesti ole väline esimerkiksi lasten hankkimista varten. Yhdyn myös siihen, että luonnonmukainen rakkaus on hedelmällistä. Hedelmällisyys on ikään kuin sisäänkirjoitettu aviorakkauden ja yhdynnän todellisuuteen. Kirjoitat: "Varhainen kirkko torjui avioeron sekä sen ajan keinoin harjoitetun lapsiluvun rajoittamisen puoskareineen, abortteineen ja heitteillejättöineen." Tunnet varmasti, että tuona aikana lapsia ehkäistiin myös eläinperäisesti valmistetuilla kondomeilla, erilaisilla magiaankin perustuvilla rohdoksilla ja kuuluisalla keskeytetyllä yhdynnällä (coitus interruptus). Viittaat myös stoalaisuuteen ja heidän kielteiseen suhtautumiseensa aborttiin, joka "sotii luonnon omaa lakia - lex naturae - vastaan." Tunnet varmasti, että kristillinen traditio omaksui luonnonoikeusajattelun, eikä se tarkoittanut vain abortin, vaan kaikenlaisen keinotekoisen ehkäisyn vastustamista, sillä ajateltiin, että luonnollinen yhdyntä sisälsi hedelmöittymisen mahdollisuuden, kun taas yhdyntä, jossa käytettiin ehkäisyä, soti tätä luonnollisen yhdynnän päämäärää vastaan ja oli siksi epäluonnollinen tai luonnonvastainen, kuten vaikkapa anaalinen yhdyntä. Kirjoitat lapsiin liittyen, että avioliitto, josta suljetaan tietoisesti ulkopuolelle Jumalan lisääntymiskäsky, ei ole avioliitto ollenkaan, vaan kuudennen käskyn rikkomista! Viittaat myös Bonhoefferiin, joka sanoo: "Pelkkä sokea vietti ei yksin voi esiintyä Jumalan tahtona, jolle jätetään lopullinen vastuu seurauksista. Avioelämässä on mukana kaksi ihmistä, joille on annettu kyky ajatella järkevästi, vastuullisesti." Tässäkin olen, ja myös katolisuus on, samaa mieltä. Avioliittoon kuuluu kokonaisvaltainen antautuminen Jumalalle (jossa meillä on aina kasvettavaa) ja samalla vastuullisuus, joka voi tarkoittaa joskus perhekoon säätelyä (moraalisesti oikeilla menetelmillä.) Nämä eivät sulje toisiaan pois. Silti iso perhe ei ole minusta osoitus huonosta onnistumisesta harjoittaa perhekoon säätelyä, vaan valtava Jumalan siunaus. Kukaan lapsi ei ole vahinko, sillä Jumala antaa jokaisen lapsen. Menen seuraavaksi varsinaiseen aiheeseen eli ehkäisyyn. Artikkelisi ottaa siis kantaa, että lapsiluvun säätely on sallittua. Tässä olen samaa mieltä. Varsinainen kysymys kuitenkin on: onko lapsilukua sallittua säädellä keinotekoisilla ehkäisymenetelmillä kristillisen etiikan näkökulmasta? Tähän artikkelisi näyttää vastaavan myönteisesti ja jos sopii, jatkaisin tätä pidemmälle. Näytät rinnastavan keinotekoisen ehkäisyn ja luonnollisen perhesuunnittelun (ns. rytmimetodin) sanoen: "Miksi se [luonnollinen perhesuunnittelu] olisi Jumalalle otollisempi kuin jokin muu laskelmoitu tapa käyttää järkeä ja koettaa estää hedelmöittyminen?" Yksi iso syy on minusta se, että luonnollinen perhesuunnittelu ei ole keinotekoista ehkäisyä. Se ei sisällä yhdyntää, joka olisi pyritty tekemään hedelmättömäksi. Jumalan komplementaarista kuvaa miehen ja naisen seksuaalisuudessa ei ole muutettu, vaan se on yhä elämälle avoin, heijastaen Kristuksen ylitsevuotavaa ja pyhittävää rakkautta seurakuntamorsianta kohtaan. Miehen ja naisen muodostama yhden lihan yhteys on biologisesti katsoen täydellinen, eikä siinä ole vajausta. Sitten kysyt: "Missä päin Raamattua aviollisen käytöksen rajat on tarkoin määritelty?" Niin, itsekin viittaat artikkelisi alussa Jumalan lisääntymiskäskyyn jopa niin, että tahallinen lapsettomuus ei ole avioliitto laisinkaan(!) Samoin et näytä hyväksyvän homoseksuaalisuutta tai muita perversioita. Kannatat siis jonkinlaisia rajoja itsekin. Tulkitsen, että rajasi ovat a) avioliitossa pitää olla ainakin muutama lapsi, jonka jälkeen keinotekoinen ehkäisy on ok ja b) avioliitto miehen ja naisen välillä on ainoa konteksti, jossa seksuaalisuus on sallittua. Ymmärränkö oikein? Oma kysymykseni on: missä päin Raamattua meille on annettu lupa tehdä yhdyntä hedelmättömäksi, kun Jumala sanoo "olkaa hedelmälliset, lisääntykää, täyttäkää maa"? Kirjoitat myös: "On jopa näkemyksiä, että jo siemennesteen virtaaminen naisen sukuelinten ohi olisi synti. Raamatulla sellaista ei voi perustella." Sanot synniksi kuitenkin siemennesteen virtaamista ohi naisen sukuelinten esim. homosuhteissa ja perversioissa, ilmeisesti tarkoittanet myös masturbaatiota? Sen sijaan avioliitossa (jos on jo hankittu muutama lapsi?) siemenneste saa virrata mihin vain, eikä se ole luonnonvastaista? Ymmärränkö oikein? Lopuksi vielä omat teesini ranskalaisin viivoin, mikäli innostuisit lyhyestä debatista. - Jumala on siunannut avioliiton sanomalla: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää, täyttäkää maa." Tämä koskee positiivisesti jokaista avioliittoa ja jokaista yhdyntää. Jos sanomme yhdellekin yhdynnällä: "keinotekoinen ehkäisy on ok" annamme luvan rikkoa tai tehdä toisin kuin Jumala on käskenyt. Emmehän me vastaavasti spekuloi, milloin esimerkiksi Jeesuksen sanat: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", eivät olisi enää voimassa. Sen sijaan Jumalan sanat ovat aina voimassa. - Ihminen on miehen ja naisen avioliittona kuva Jumalasta. Myös aviollinen yhden lihan yhteys on kuva Jumalasta. Jumala ottaa vastaan jokaisen ihmislapsen, joka tulee hänen tykönsä, ja Kristuksen rakkaus kantaa seurakunnassa aina hyvää hedelmää. Kristuksen ja seurakunnan yhtyminen, unio, ei siis ole koskaan hedelmätöntä. Tätä kuvaa Jumalasta avioliitonkin yhteyden tulisi uskollisesti kirkastaa, eikä tehdä tyhjäksi tai muuttaa. - Olen kirjassani käynyt läpi keinotekoiset ehkäisymenetelmät ja esittänyt, että keinotekoinen ehkäisy voi toimia lääketieteen näkökulmasta abortoivasti. Elämän kunnioittaminen on minusta elämän pyhyyden vaalimista hedelmöityshetkestä alkaen. Hormonaaliseen ehkäisyyn, kuten myös mahdollisesti kondomiin ym. estemenetelmiin, liittyy riski pienen ihmisen alun menettämisestä tuon ehkäisymenetelmän vuoksi. Luonnollisessa perhesuunnittelussa ei ole tällaista riskiä ja ainakin joidenkin tutkimusten mukaan se on varsin luotettava menetelmä välttää raskautta moraalisesti vaikeissa tilanteissa. Siksi minusta luonnollinen perhesuunnittelu on ainoa moraalisesti vastuullinen tapa "siirtää" lasten saamista, jos perheessä on siihen oikeutettuja syitä. Kunnioittavasti, Miikka   Jokainen kristitty on kutsuttu seuraamaan Jeesusta elämässään. "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias", Jeesus opetti. Mutta mitä Jeesuksen seuraaminen sitten käytännössä on? Lyhyt vastaus on imitatio Christi. Se tarkoittaa Jeesuksen esikuvan seuraamista, Jeesukseen samaistumista ja jopa Jeesukseksi tulemista. Tämä ei ole pelkkää ulkoista Jeesuksen imitoimista, sillä kyseessä täytyy olla sisäisen muutoksen, jotta Jeesuksen seuraaminen olisi rehellistä ja aitoa. Niinpä Jeesuksen seuraaminen on sydämen muutosta kohti Kristuksen sydäntä. Tämä on sydämen muutosta kivisydämestä kohti lihasydäntä, joka kykenee rakastamaan kuin Jeesus. Juuri rakkaus on imitatio Christin päämäärä. "Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut - että tekin niin rakastatte toisianne." Joh 13:34. Rakkaus on passio eli intohimo. Se on hyvän tekemisen polttoainetta. Jumala on rakkaus ja Hän rakastaa aina luomaansa ihmistä, vaikka tämä olisi langennut syntiin. Tämä tulee ilmi Jeesuksen elämässä ja kuolemassa, sillä Jumala syntyi Jeesuksessa ihmiseksi silloin, kun vielä olimme syntisiä. Kaiken takana on Jumalan pohjaton ihmisrakkaus. Imitatio Christi kutsuu meitä rakastamaan kuin Kristus. Miten Kristus sitten rakasti? Hän rakasti antamalla henkensä ystäviensä edestä. "Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä." Joh. 15:13. Tätä on täydellinen rakastaminen. Mutta miten tämä liittyy vanhemmuuteen? Jeesushan eli selibaatissa. Hänhän oli naimaton. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, mikä on kutsumus, vaan rakkaudesta. Avioliitto ja naimattomuus ovat erilaisia kutsumuksia, mutta molempien kutsumusten malli ja esikuva on rakastaa, kuten Kristus rakasti. Tämä on itsensä uhraamista lähimmäisensä edestä jopa kuolemaan asti. Avioliitossa lähimmäisiä ovat puoliso ja lapset - sekä syntyneet että tulevat. Selibaatissa lähimmäisten kirjo voi olla paljon laajempi. Molemmissa kutsumuksissa Jeesuksen seuraajat tunnistetaan Jeesuksen rakkaudesta: "Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus." Joh. 13:35. Entä miten tämä kaikki liittyy lasten saamiseen? Miten itsensä uhraava rakastaminen liittyy lapsiin ja ehkäisyyn? Katsotaanpa seuraavaksi minkälaisten syiden vuoksi ihmiset estävät lasten saamista. Kommentit on koottu Iltalehden artikkelista 21.5.2018. "Lapsi ei kiinnosta, koska koen, että se on minulta itseltäni pois. En näe saavani lapselta mitään sellaista, että olisin valmis jättämään jotain omasta elämästäni ”tauolle”. Mies tietää tilanteen ja on alkanut pikku hiljaa myös ymmärtämään asioiden laidan. On mukava nukkua hyvät yöunet, harrastaa ja matkustella ilman, että täytyy miettiä vastuuta muista. Vaipparalli, itkut, sairastelut ja valvominen ei todellakaan kiinnosta." "Haluan elää itsenäisesti vapaana, mennä minne haluan ja tehdä mitä haluan ilman kahleita." "Nykyaikana opinnot ja uralle pääsy kestävät niin kauan, että on lähes mahdotonta tehdä lapsia parikymppisenä, ellei ole valmis uhraamaan urastaan." "Aion pysyä vapaaehtoisesti lapsettomana, koska tämä maailma on menossa ilmastonmuutoksineen ja järkyttävine ympäristötuhoineen siihen suuntaan, että ei täällä homo sapiens pysty edes elämään parin sadan vuoden kuluttua. Vain itsekkäät ja täysin vastuuttomat ihmiset hankkivat nykypäivänä lapsia." Myös Väestöliiton Perhebarometrin 2017 mukaan yleisimpiä syitä lasten saamisen estämiseen olivat oma ura, oma elämäntyyli ilman lapsia ja se, että moni muu asia tuntuu kiinnostavammalta kuin lapsiperhearki. Ilmastonmuutokseen viitaten lasten saamista on pidetty jopa itsekkäänä ja vastuuttomana. Miksiköhän ihminen on kuitenkin luotu sellaiseksi, että avioliitossa eläessään lapsia syntyy normaalitilanteessa jopa yli kymmenen, jos hän ei tee jotakin estääkseen tätä tapahtumasta? Onkohan tämä vain ikävä luonnonlaki vai voisiko tällä olla jotakin tekemistä imitatio Christin kanssa? Onko lisääntyminen jotenkin alhaista ja primitiivistä ihmisruumiin toimintaa ja ehkäiseminen taas jotakin, joka nostaa ihmisen luonnon yläpuolelle vastuullisena ja järjellisenä olentona? Kun tulkitsen yllä mainittuja syitä estää lasten saamista, ovat nämä syyt minusta pohjimmiltaan melko itsekkäitä. Itsekkyydellä tarkoitan sitä, että niissä asetetaan oma etu toisen (tässä tapauksessa oman tulevan lapsen) edun edelle. Niistä on vaikeaa tai jopa mahdotonta tunnistaa Kristuksen rakkautta, joka uhraa itsensä ja koko elämänsä lähimmäisensä edestä. Niistä on myös vaikeaa tunnistaa sellaista nöyryyttä, joka jättää itsensä ja koko elämänsä Jeesukselle ja sanoo: "Minä seuraan sinua, mihin ikinä menet." Imitatio Christi on Kristuksen esikuvan tavoittelemista omassa elämässä. On selvää, että tässä olemme vajaita ja keskeneräisiä. Keskeneräisyyden ei tulisi kuitenkaan olla se olotila, johon tyydymme. Jeesus opetti: "Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on." Tätä tehtävää varten tarvitsemme Kristuksen armoa. Vain Jumalan armon avulla tämä on meille mahdollista. Kun pyydämme Jumalalta armoa tullaksemme paremmiksi kristityiksi tai Kristuksen kaltaisiksi opetuslapsiksi, Hän ei taida useinkaan muokata meitä yliluonnollisesti kohti tätä päämäärää. Sen sijaan "vaipparalli, itkut, sairastelut ja valvominen" voivat olla juuri se armo, jonka kautta voimme kasvaa kohti Kristusta. Lapset voivat olla juuri se risti, jonka kautta imitatio Christi voi alkaa enentyä meidän sydämissämme. Älkäämme siksi pelätkö ottaa ristiämme ja seurata Jeesusta! Millaista on siis vanhemmuus Jeesuksen esimerkin mukaan? Millaista on aviorakkaus Jeesuksen esimerkin mukaan? Mitä on Kristuksen kaltaiseksi tuleminen isänä ja äitinä? Katso Kristuksen kasvoja, mietiskele Häntä ristin tiellä, tunne Hänen rakkautensa meitä kohtaan, koe Hänen tuskansa, kun hän meni ristille meidän tähtemme. Lopuksi pyydä Häneltä uskoa, toivoa ja rakkautta, ja "mene ja tee sinä samoin." Luuk. 10:37.   Mitä yhteistä on keinotekoisella ehkäisyllä ja sukupuolen vaihdoshoidoilla? Äkkiseltään voisi ajatella, ettei mitään, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että yhteyttä voidaan nähdä paljonkin. Tällä kirjoituksellani pyrin lyhyesti osoittamaan, ettei ole johdonmukaista vastustaa sukupuolen vaihdoshoitoja, mutta kannattaa keinotekoista ehkäisyä. Sen sijaan, mikäli keinotekoisen ehkäisyn ajatellaan olevan sallittua ihmisruumiin käyttöä, pitäisi sukupuolen vaihtaminenkin nähdä sallittuna.
Keinotekoisen ehkäisyn ja sukupuolen vaihtamisen yhteys on siinä, että molemmissa ihminen muokkaa oman ruumiinsa funktioita eli toimintoja toiveitaan vastaaviksi. Sukupuolen vaihdoshoidoissa ihminen manipuloi ja muokkaa ruumiinsa toimintoja alkuperäisestä luomisjärjestyksestä kohti jotakin muuta. Häntä motivoi tähän omat toiveensa siitä, mitä hänen ruumiinsa tulisi olla. Hän siis valitsee itse mitä funktioita hänen ruumiillaan tulisi olla ja tämän jälkeen hän työstää omaa ruumistaan kohti omaa ajatustaan ruumiinsa ihannekuvasta muun muassa hormonien ja leikkaushoitojen avulla. Entä miten tämä liittyy keinotekoiseen ehkäisyyn? Siten, että myös keinotekoisessa ehkäisyssä ihmisellä on jokin käsitys siitä, miten hänen ruumiinsa tulisi toimia. Kun tähän käsitykseen ei kuulu lisääntyminen, niin erilaisten hormonihoitojen ja leikkaushoitojen (miehen ja naisen sterilisaatio) avulla hän alkaa muokata omaa ruumiistaan – ja sen biologisia toimintoja – kohti omaa käsitystään ruumiinsa ihannekuvasta. Tähän häntä motivoi omat toiveensa siitä, miten hänen ruumiinsa tulisi toimia. Keinotekoisessa ehkäisyssäkin on kysymys siitä, että ihmisruumiin toimintoja manipuloidaan alkuperäisestä luomisjärjestyksestä kohti jotakin muuta. Tärkeä kysymys on, onko luomisjärjestys pyhä vai saako sitä manipuloida? Onko ihmisruumis pyhä vai saako sen funktioita muokata tahtomallaan tavalla? Jos vastaamme, että ihmisen tulee kunnioittaa luomisjärjestystä eli sitä, että mies on luotu mieheksi miehuuteen liittyvine ominaisuuksineen ja nainen naiseksi naiseuteen liittyvine ominaisuuksineen, ei ole johdonmukaista hyväksyä keinotekoista ehkäisyä, mutta vastustaa sukupuolen vaihtamista. Miehuuteen liittyy olennaisesti luomisessa annettu kyky lisääntyä naisen kanssa. Samoin naiseuteen liittyy olennaisesti kyky lisääntyä miehen kanssa. Jos miehuuteen ja naiseuteen liittyviä luomisjärjestyksen mukaisia ominaisuuksia ei ole lupa manipuloida joksikin muuksi, on ehkäisy tästä näkökulmasta yhtä väärin kuin sukupuolen vaihtaminen, mikäli siis ajattelemme, että sukupuolen vaihtaminen on väärin. Monesti ehkäisykeskustelussa vedotaan siihen, ettei Raamattu kiellä riittävän selvästi ehkäisyä, ja siksi se olisi ehdonvallan asia. Tähän liittyen voidaan yhtä hyvin sanoa, ettei Raamattu kiellä myöskään sukupuolen vaihtamista miehestä naiseksi tai toisin päin. Jumala luo kyllä ihmisen mieheksi ja naiseksi, sekä kehottaa heitä lisääntymään, mutta jos olemme jo hyväksyneet, että lisääntymiskäsky on pelkkä optio, ja että miehuutta sekä naiseutta saa muokata omien toiveidensa mukaan muun muassa lisääntymiskyvyttömiksi, on meidän mahdotonta perustella, miksi pitäisimme sukupuolen vaihtamista enää vääränä. Samalla tavalla se on ihmisruumiin manipuloimista hormonein ja leikkauksin, kuten keinotekoinen ehkäisy. Lisäksi tuo manipuloiminen liittyy samalla tavalla ihmisen seksuaalisiin ja sukupuolisiin funktioihin. Ehkäisyyn ja sukupuolen vaihdokseen liittyvät eettiset kysymykset liittyvät oleellisesti Jumalan luomiin päämääriin luomakunnassa eli luomisjärjestykseen. Pyhityksen sanotaan olevan sitä, että ihminen tulee todella itsekseen Jumalan kuvana sellaiseksi kuin Jumala on hänet luonut ja tarkoittanut. Jos pidämme lisääntymistä miehen ja naisen seksuaalisuuden luonnollisena funktiona, on meidän vaikea yhdistää ehkäisyä ja pyhitystä ruumiin teologian näkökulmasta. Jos ihmisruumis on tarkoitettu kirkastamaan Jumalan tarkoittamia päämääriä ja funktioita luomakunnassa, on meidän vaikeaa yhdistää tähän kokonaiskuvaan ihmisruumiin toimintojen manipuloimista ei-alkuperäisiksi keinotekoisen ehkäisyn tai sukupuolen vaihdoshoitojen kautta. Mielestäni vastaus oikeaan ihmiskuvaan piilee siinä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Näin ollen hänen pyhityksellään voi olla vain yksi suunta – Jumala. Pyhitys on Jumalan kuvan enenemistä ihmisessä eli Paavalin sanoin Kristuksen elämistä ihmisessä. Kristus on täydellinen Jumalan kuva, sillä hän on itse Jumala. Näin ollen kysymys pyhityksen näkökulmasta on, voiko Kristus kasvaa ehkäisyn tai sukupuolen vaihdoshoitojen kautta ihmisessä? Voiko ihminen kirkastaa näiden luomisjärjestystä muokkaavien tekojen kautta omaa ruumiillisuuttaan Jumalan kuvana, kuten Jumala on tarkoittanut ja on pyhityksen päämäärä? Mitä sinä vastaisit? |
RSS Feed