Onko seksuaalinen puhtaus mahdollista?

Aikamme yleiseen eetokseen tuntuu olevan sisäänrakennettuna ajatus siitä, että on mahdotonta elää seksuaalisesti puhtaana. On esimerkiksi yleistä ajatella, että ihmisen on mahdotonta elää ilman masturbointia. Freudilaista filosofiaa soveltaen saatetaan ajatella, että jos seksuaalisuutta ei "päästetä ulos" säännöllisesti ​esimerkiksi masturboinnin kautta, kasautuu se lopulta hallitsemattomaksi paineeksi ja saattaa purkautua jotenkin pahemmin, esimerkiksi pettämisenä tai pornografian katseluna. Tällöin säännöllinen masturbointi voidaan hyväksyä ikään kuin "pienempänä pahana" välttää isompia seksuaalisia lankeemuksia. Lisäksi yleisesti ajatellaan, että normaaliin seksuaalisuuden toteuttamiseen kuuluvat välttämättä ehkäisymenetelmät ja oikeus aborttiin. Ajatellaan, että ilman ehkäisyä ja aborttimahdollisuutta yhteiskunta ei yksinkertaisesti voi selvitä.

Nämä ajatukset eivät ole vieraita myöskään kristillisissä piireissä. Kun olen keskustellut katolisesta seksuaalietiikasta erilaisten kristittyjen kanssa, olen ollut havaitsevinani, että sitä pidetään kauniina ja tavoiteltavana, mutta käytännössä mahdottomana. Monesti ajatellaan, että pidättäytyminen on mahdoton tapa hallita syntyvyyttä vaikeissa tilanteissa. Lisäksi ajatellaan, ettei pidättäytyminen voi rakentaa parisuhdetta. Pikemminkin ajatellaan, että selibaatti on ensimmäinen askel kohti parisuhteen latistumista ja erilleen ajautumista. Myös avioeron jälkeiseen uuteen liittoon suhtaudutaan hyväksyvästi, koska ajatellaan, että yksin eläminen saattaisi johtaa suurempiin synteihin. Tässäkin vaikuttaa olevan usein taustalla "pienemmän pahan" valitsemisen logiikka.

On kuitenkin yksi ihmisryhmä, jolle kristillisissä piireissäkin uskalletaan suositella selibaattia ja täydellisen seksuaalisen puhtauden tavoittelua. Tarkoitan homoseksuaaleja. Homoseksuaaleilta vaaditaan täydellistä seksuaalista puhtautta tai muuten heidät erotetaan seurakunnan yhteydestä. (Tässä yksi koskettava tarina Sebastian Tynkkyseltä. Tässä blogi, jossa Patrik Tiainen avaa omaa prosessiaan.) Samaan aikaan kun heteroseksuaalit voivat toteuttaa seksuaalisuuttaan melko vapaasti ohi elämälle avoimen elinikäisen avioyhteyden ilman, että sitä pidetään synnissä elämisenä (vrt. avosuhteessa eläminen; uusi avioliitto, jos edellinen puoliso on yhä elossa tai keinotekoinen ehkäisy) suhtaudutaan homoseksuaalisiin taipumuksiin ja tekoihin paljon tiukemmin. On siis olemassa kaksoisstandardi. Ja tämä on epäjohdonmukaista.

Niinpä kristillisissä seurakunnissa on vaiettu niistä seksuaalisuuden kysymyksistä ja haasteista, jotka ovat sisäisiä. Homoseksuaaleista on helpompaa puhua, koska ongelma on ulkoistettu (ainakin toistaiseksi). Aina on helpompaa tuomita toisten synnit. Niinpä on kehittynyt kulttuuri, jossa homoseksuaaleista teoista puhutaan tulikiven katkuisesti, mutta muista seksuaalisuuden alueen synneistä myötätuntoisesti etsien yhdessä helpompaa tietä.

Täytyy myöntää, että luterilaisena omaksumani ihmiskuva oli toivoton. Ehkä tämä oli vain oma kokemukseni tai ehkä se on laajemmin protestanttien kristittyjen kokemus, joka mielletään realismiksi. En tiedä. Monesti kuitenkin ajatellaan, että kristityn elämä on pelkkää synnissä rämpimistä. Uskotaan, että Jeesus toi pelastuksen synnistä, mutta tämä on totta vain taivaan torilla, jossa kristityn status muuttuu syntisestä vanhurskaaksi. Vanhurskauttaminen (ja samalla pelastuminen) ovat näin ollen tämän elämän konkretiasta irrallisia abstrakteja asioita. Ihminen ei muutu yhtään pyhemmäksi. Pyhittyminen on mahdotonta. Sanoma on päinvastoin: tulet koko ajan vain syntisemmäksi.

Jos pyhä elämä nähdään mahdottomana, on luonnollista, että myös seksuaalisuuden suhteen täydellisen puhtauden tavoittelu ei vaikuta mielekkäältä. Monesti sanotaan, että tekosyntien karsiminen on yhtä mielekästä kuin kivien kerääminen pellolta, jonka alla on peruskallio: vaikka saisit osan kivistä pois, peruskallio ei silti lähde mihinkään. Näin ollen syntisyyden kanssa on vain opittava elämään, vaikka sitä ei saa (ehkä) hyväksyä. Pyhittymistä vähätellään tai siitä ei puhuta ollenkaan. Tai (mikä pahinta) se nähdään jopa vaarallisena omavanhurskautena.

Protestanttinen ratkaisu on monesti: meistä ei tarvitsekaan tulla pyhempiä. Kristus antaa meille pyhyytensä. Se on kaikki. Muuta pyhyyttä ei olekaan, varsinkaan mitään omaamme.

Katolinen ihmiskuva on toiveikkaampi ja optimistisempi (ks. esim tämä isä Oskarin video: Kiusaus ja Jumalan voima). Sen radikaali sanoma on, että pyhittyminen on mahdollista! Synnin välttäminen on mahdollista! Seksuaalinen puhtaus on mahdollista! Jumalan armon avulla, jota kirkko välittää mm. sakramenttien kautta, on mahdollista edetä pyhyyden tietä jopa niin, että tämän elämän jälkeen voidaan välttää kiirastuli ja tulla täysin puhtaiksi. Ilman Jumalan armoa tämä ei toki ole mahdollista, sillä Raamattu sanoo, että taivasten valtakuntaan pääseminen on vaikeaa, mutta Jumalalle kaikki mahdollista.

Ehkä tästä johtuen katolinen seksuaalietiikka uskaltaakin pitää kiinni Raamatun ihanteista. Katolinen seksuaalietiikka uskaltaa sanoa avioeron jälkeisen uuden liiton synniksi, ehkäisyn luomisjärjestyksen rikkomiseksi ja muut seksuaalisuuden muodot luonnottomiksi. Kristillinen elämä voi olla yliluonnollista, mutta niin on Jumalan armokin! Ja armo on todellinen voima, joka mahdollistaa yliluonnollisen elämän, ei välttämättä heti, mutta vähitellen, kun edetään rukouksen ja nöyryyden hengessä. Minusta protestanttisuuden ongelma on usein siinä, ettei tätä enää uskota. Ihanteista on luovuttu, koska ne ovat vaikeita. On lähdetty etsimään helpompaa tietä, jota olisi mukavampi kulkea.

Mutta on vain yksi tie. On vain ristin tie. Se on itsensä kuolettamisen tie himoineen ja haluineen. Se on itsensä antavan rakkauden tie. Tuolla tiellä kulkeminen on kaikille yhtä vaikeaa: homoille ja heteroille, eikä siinä ole kaksoistandardeja. Mutta se on mahdollista - Jumalan avulla. Lisäksi se on ainoa tie kestävään onnellisuuteen, sillä vain Jumalan yhteydessä ihminen voi olla todella onnellinen. Tätä varten on olemassa katolinen kirkko, jossa on yliluonnollisella tavalla läsnä koko Kristuksen täyteys. Kirkko jakaa pyhittävää armoa sakramenttien kautta ja ohjaa kristittyjä vaeltamaan kohti Jumalaa. Esimerkiksi oma pappi mentorina, säännöllinen ripittäytyminen ja eukaristia ovat valtavia ja voimallisia aarteita, jotka välittävät armoa, joka on todellista. Tiedän koska olen kokenut tämän.

---

Photo by Josh Applegate on Unsplash