 Luin TM Lassi Mattilan kirjan Paluu alkuun - Jumalan tahto seksuaalisuudelle Raamatun, luomisjärjestyksen ja kirkon opetusperinteen valossa. Kirjan voit lukea ilmaiseksi täällä. Paluu alkuun on nähdäkseni melko laaja, perusteellinen ja systemaattinen pyrkimys löytää vastausta seksuaalieettisiin kysymyksiin luterilaisen kontekstin (Sola Scriptura) sisällä. Suomen kielellä en tiedä toista vastaavaa luterilaisuuden piirissä tehtyä esitystä! Toisaalta kirjassa otetaan tueksi myös paljon laajahkoja otteita kirkon traditiosta. Viitteitä kirja sisältää myös runsaasti. Tässä artikkelissa en aio arvioida koko kirjaa (eikä minulla edes ole siihen kompetenssia), mutta nostan siitä esille muutamia ajatuksia sekä esitän lopuksi oman pohdinnan katolilaisena. Mattilan kirjan perusteesi vaikuttaa olevan, että luterilaisten kirkkojen, varsinkin tunnustuksellisten sellaisten, tulisi palata opettamaan seksuaalietiikasta, kuten aiemmin luterilaisenkin kirkon historiassa on opetettu, ja kuten Mattilan mukaan myös Tunnustuskirjoissa (epäsuorasti) opetetaan. Mattila kirjoittaa, että luterilaisen kirkon opettajat Lutherista alkaen ovat esimerkiksi opettaneet, että ehkäisyn käyttö on väärin, ja se rikkoo viidettä käskyä vastaan (esim. Gerhard, s. 114). Kirja kutsuu siis tältä osin (lähinnä) luterilaisen uskon puhdistamiseen, kuten Martti Luther konsanaan hieman eri tilanteessa. Mattila kritisoi myös luterilaisia kirkkoja siitä, ettei saarnoissa opeteta kristilliseen elämäntapaan ja pyhitykseen liittyviä asioita. Mattila kirjoittaa: "Mutta se saarna, jonka valitettavan usein kuulee monista aikamme saarnatuoleista, uhkaa vaivuttaa meidät synnin uneen. Apostolisten tervehdysten saattelemana sieltä tavallisesti kajahtaa sunnuntai toisensa perään ytimeltään sama saarna, jossa meille ylimalkaisesti kerrotaan, että olemme syntisiä, joilla ei ole lainkaan uskon hedelmiä, mutta se ei onneksi haittaa mitään, koska syntisille on olemassa turvapaikka nimeltä seurakunta, jossa he saavat olla kaikessa rauhassa juuri sellaisia syntisiä kuin he ovat." (s. 57) Tämä on kirjan pippurisimpia otteita ja polttaa varmasti hetken luterilaisen lukijan suuta. Tästä voinee joku olla myös eri mieltä. Pelkkää pippuria Mattilan kirja ei kuitenkaan ole. Kirjan ansio on mielestäni seksuaalietiikan liittäminen Jumalan rakkauden olemukseen ja Kristuksen ristiin, joiden kautta voidaan ymmärtää avioyhteyden syvintä olemusta ja päämäärää. Mattila kirjoittaa: "Mies ja nainen voivat elää avioliitossaan Jumalan tahdon mukaisesti vain nöyrtymällä Pojassa Pojan paikalle Isän rakkauden varaan eli tulemalla lasten kaltaisiksi. Vain näin mies voi rakastaa vaimoaan niin kuin Kristus rakastaa seurakuntaa ja vaimo kunnioittaa miestänsä niin kuin seurakunta Kristusta, sillä Kristus saattoi kulkea ristin tien vain koska Hän on Isän ikuinen Poika, joka elää täydellisesti Isän rakkauden varassa." (s. 5). Kaikki lähtee siis Jeesuksesta ja Häneen samaistumisesta sekä Isän rakkaudesta!  Mattila pyrkii löytämään myös selityksen nykyiselle ehkäisymyönteiselle kulttuurille ja liittää sen valistuksen ajan jälkeisiin ideologioihin tulkiten: "Alusta lähtien valistuksen ohjelma on keskittynyt ihmisen korottamiseen Jumalan paikalle. Valistuksen keskeiset ajatukset tiivistävä lentävä lause "Sapere aude!" ("Rohkene käyttää järkeäsi!") on suunnattu erityisesti kristinuskoa ja sen Jumalaa vastaan. Vetoamalla ihmisjärjen valoon valistus kutsuu kaikkia ihmisiä irrottautumaan niistä "kahleista", joihin erityisesti kristinusko on heidät sitonut. Tässä valistuksen uskonkappaleessa kirkko ja Jumala näyttäytyvät ihmistä rajoittavina tyranneina mutta valistus tienä valoon ja kehitykseen – mutta kehitykseen mihin? Jos liike on poispäin Jumalasta ja Hänen valtansa tunnustamisesta, silloin ollaan auttamatta nostamassa luotua Luojan paikalle ja kulkemassa kohti antikristuksen temppeliä." (s. 59). Mattilan valistuksen projektin kritiikki osuu mielestäni monessa kohden maaliinsa, mutta ehkä kritiikkiä vasten voisi korostaa, ettei järki ole Jumalan antamana lahjana uskon vastainen - päinvastoin. Kristillinen usko ei ole (ainakaan perinteisesti) sokeaa ja ristiriitaista, vaan järjellistä ja johdonmukaista - tosiasiat tunnustavaa. Toisaalta kuva tyrannimaisesta Jumalasta laupiaan Isän sijaan, voi olla myös monen aito kokemus. Tällöin jumalakuvassa voi olla ehkä korjattavaa. Ihmiselle on annettu lisäksi myös paljon vapautta suhteessa elämäänsä ja valintoihinsa. Valistuksen ongelma ei ole minusta ehkä järjen korostaminen, vaan se, ettei järkeä korosteta tarpeeksi. Ei ole nimittäin mielestäni järkevää hylätä Jumalaa tai kristikunnan yhteistä elämänkokemusta sillä perusteella, ettei se sovi valistuksen filosofian muokkaamaan maailmankuvaan.  Pyhitys katolisessa kontekstissa Haluaisin vielä pohtia kirjan teemoja katolisesta näkökulmasta. Luterilaisessa kontekstissa ehkäisykysymystä, kuten muitakin eettisiä kysymyksiä, saatetaan katsoa usein (nyt kärjistän) kahdesta vaihtoehtoisesta näkökulmasta, jotka voivat painottua eri suhteissa. Ensimmäistä kutsuttakoon "avaran armon näkökulmaksi". Tässä tulkinnassa ihminen nähdään niin pohjiaan myöten syntisenä ja turmeltuneena, etteivät ihmisen teot tai tekemättä jättämiset vaikuta Jumalasuhteeseen. Ihmisen osa on vain juosta Jumalaa pakoon ja Jumala pelastaa kenet pelastaa ilman että ihminen voi tähän vaikuttaa mitenkään. Niinpä pelastuksen kannalta olennaista on vain luottaa armoon (joka tarkoittaa luterilaisuudessa syntien anteeksisaamista), eikä teoilla ole pelastuksen suhteen niinkään merkitystä. Julistuksessa painottuu, että olitpa kuinka syntinen tahansa, saat uskoa syntisi anteeksi, mutta pyhityksestä ja elämänmuutoksen tarpeesta ei puhuta. Niinpä armo nähdään pitkälti kuin peitteenä, joka peittää syntisen elämäntapamme, muttei vaadi muutosta. Avaran armon näkökulmassa eettiset kysymykset jäävät aina hieman ulkopuolisiksi, irrallisiksi ja toissijaisiksi. Jumalan tahtoa tulisi seurata, mutta se ei ole lopulta kovin olennaista tai - erään tulkinnan mukaan - ihmiselle edes mahdollista. Rima on ihmiselle aina liian korkea. Toisessa näkökulmassa syntikysymykset painottuvat: Jos juot, et ole uskovainen. Jos poltat, et ole uskovainen. Jos käytät ehkäisyä, et ole uskovainen. Tätä toista näkökulmaa on mielestäni perinteisesti kannatettu pietistisissä herätysliikkeissä. Uskoa on kahdenlaista: elävää ja kuollutta. Jos usko on elävää, siis oikeaa ja aitoa, siitä seuraa välttämättä oikea elämäntapa, jota "oikeassa uskossa" oleva pyrkii noudattamaan. "Uskova ei juo, polta, ehkäise jne." Jos tämä elämäntapa ei seuraa, on johtopäätöksenä se, että usko on kuollutta. Niinpä uskonelämästä tahtoo seurata "ahdistavaa lakihenkisyyttä" ja itsensä tarkkailua, kuten monet luterilaiset - mielestäni oikein - kuvaavat. Itselleni oli helpottavaa löytää katolinen näkökulma, jossa vanhurskautuminen on prosessi, joka on valmis vasta sitten, kun olen Jumalan armon avulla kasvanut Kristuksen kaltaisuuteen. Armo ei tarkoita vain syntien anteeksisaamista, vaan myös voimaa uuteen elämään. Armo ei ole vain laastari, joka peittää synnin aiheuttaman haavan sielussa, vaan myös rohto, joka eheyttää ja parantaa sielun, jotta se voisi tulla sellaiseksi kuin Jumala on sen luonut ja alunperin tarkoittanut - täysin pyhäksi ja täysin kykeneväksi rakastamaan ilman himoa ja itsekkyyttä. Elämän tarkoitus on tulla pyhäksi! Niinpä usko on portti rakkauteen ja hyviin tekoihin, mutta se voi olla pelastavaa, vaikka tämä pyhittymisen prosessi olisi vasta hyvin heikkoa ja aluillaan, sillä kiirastuli vie loppuun tämän muutosprosessin. Tärkeää on rukoilla armoa ja antautua armon vaikutukselle, mutta armo ei ole niinkään peite tai vaatimus, vaan voima, joka muuttaa meitä. Toki se pyyhkii pois synnin syyllisyyden (Aamen!!), muttei tyhjenny vain tähän. Jumala ei halua vain peittää sitä, mitä todella olemme, vaan muuttaa meidät armon avulla, että olemme todella kuin Jeesus. Hän haluaa kasvattaa meitä - kuin isä - vähitellen ja kärsivällisesti, koska Hän haluaa meille hyvää. Tällaiseen lähestymistapaan eettiset kysymykset istuvat saumattomasti, sillä synti haavoittaa sielua, jonka päämääränä on parantua täysin terveeksi - täysin pyhäksi. Niinpä syntikysymykset, eivät ole epäoleellisia ja vanhurskauttamisesta irrallisia, eikä elämää leimaa ahdistus siitä, olenko elävässä uskossa, vaan armo ja luottamus. Näin ainakin itse olen kokenut. Lopuksi Suosittelen sinua lukemaan Mattilan kirjan. Ja jos kysymyksiä herää, kirjoittajaan voi olla yhteydessä hänen nettisivuillaan: https://www.paluualkuun.fi/ Teesit on nyt naulattu. Ei linnankirkon oveen, vaan sähköisesti internettiin. Haluan osoittaa julkisen tukeni Lassille, vaikka olenkin katolilaisena joistakin hänen kirjoituksistaan eri mieltä. 
0 Comments
|
RSS Feed